Sivistyksen voima

Päivänavaus 16.12.2013 (lehtori Harri Riikilä)

Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa syntyi nationalismi eli kansallisuusaate. Erityisen vahvan jalansijan se sai Saksan alueella, jota Napoleon armeijoineen miehitti. Tämä nostatti vastarinnan, ja sai saksalaiset filosofit pohtimaan kansallisen identiteetin merkitystä. 1800- luvun suuria saksalaisia nationalistifilosofeja olivat Johan Gottfried Herder, Johan Gotlieb Fichte ja Friedrich Hegel.

Suomeen nationalismi rantautui jo 1800- luvun alussa, jolloin Turun yliopistossa vaikutti Adolf Ivar Arvidson. Perustamassaan Åbo Morgonblad -lehdessä hän vaati poliittisia vapauksia ja suomenkielen aseman parantamista. Arvidson joutui venäläisten viranomaisten hampaisiin, jolloin hänen lehtensä lakkautettiin ja Arvidson joutui pakenemaan Ruotsiin. Arvidsonin perustama Turun romantiikan nimellä tunnettu liike synnytti kuitenkin innostuksen Suomen kielen ja perinteen tutkimukselle. Suomalaiskansallisten ajatusten ympärille syntyivät keskustelupiiri Lauantaiseura ja Suomen kirjallisuuden seura.

Turun yliopistossa Arvidsonin oppilaita olivat suuret suomalaisuusmiehet Elias Lönnrot, Sakari Topelius ja Johan Vilhelm Snellman, joista viimeksi mainittu ansaitsee arvonimen Suomen kansallinen herättäjä. Snellman opiskeli Saksassa Friedrich Hegelin oppilaana ja ihaili opettajaansa niin, että teki jopa väitöskirjansa hänen filosofiastaan. Hegeliläiselle ajattelulle oli ominaista kansallishengen käsite. Kansallishengellä Hegel tarkoitti jonkun tietyn ihmisjoukkoon yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteenkuuluvuudentunne syntyy, kun ihmisillä on yhteinen historia, perinteet, kulttuuri ja kieli. Kansallishengen korkeimpaan ilmentymänä piti olla kansallisvaltio.

Snellmanin saavuttua takaisin Suomeen täällä elettiin ns. byrokratian kautta 1825-1863. Emämaa Venäjä oli tuolloin Euroopan taantumuksellinen valtio. Kaikki uudet uudenajan virtaukset, nationalismi mukaanlukien, koettiin vahingollisia. Matkustusta ulkomaille rajoitettiin, Helsinkiin siirtyneen yliopiston itsehallintoa rajoitettiin ja vielä niinkin myöhään kuin 1855 Suomessa toteutettiin sensuuriasetus, jonka mukaan suomen kielellä sai julkaista vain taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta. Snellman ajettiin paitsioon syrjäiseen Savoon Kuopioon, jossa hän julkaisi suomenkielistä Maamiehen ystävä- lehteä ja ruotsinkielistä Saima-lehteä vaatien mm. suomenkielisen kansanopetuksen käynnistämistä.

Aleksanteri II valtaannousun seurauksena 1855 Suomelle koittivat kuitenkin vapaamman ajat. 1863 kutsuttiin lopultakin säätyvaltiopäivät koolle. Käynnistyi ajanjakso 1863-1899, joka tunnetaan perustuslaillisena kautena, ajanjaksona, jolloin Suomea hallittiin vallitsevien perustuslakien mukaisesti. Perustuslaillisista kautta pidetään yhtenä Suomen historian käännekohdissa. Säännöllinen valtiopäivätoiminta mahdollisti runsaasti yhteiskunnallisia uudistuksia ja ennenkaikkea Suomi alkoi teollistua.

Myöhemmän itsenäistymisen näkökulmasta nostaisin esiin kaksi lakia ylitse muiden: kieliasetus vuodelta 1863 ja kansakouluasetus vuodelta 1866. Snellmannin ajama kieliasetus synnytti Suomessa ns. Fennomaanisen,suomalaiskansallisen liikkeen, jonka tavoitteena oli suomen kielen nostaminen sivistys- ja virkakieleksi ruotsin kielen rinnalle. Kansakouluasetuksen tavoitteena puolestaan oli suomenkielisen sivistyneistön synnyttäminen niin, että se enemmistönä ottaisi sille kuuluvan paikkansa johtotehtävissä niin yhteiskunta-, kuin talouselämänkin aloilla. Luonnollisesti suunnitelma edellytti myös suomenkielisten oppikoulujen perustamista. ruotsinkieliset svekomaanit vastustivat suunnitelmaa kiivaasti, ja näin syntyi ns. kielitaistelu.

1860-luvun lopulta lähtien käynnistynyt teollistuminen synnytti kansalaisyhteiskunnan. Suomeen syntyi uusien aatevirtauksien seurauksena maamiesseuroja, vapaapalokuntia, voimistelu -ja urheiluseuroja, osuuskunta, raittiusseuroja, työväenyhdistyksiä jne. Fennomaanisen liikkeen ajamana kaikilla edellä mainituilla oli varsinaisen ideologisen päätehtävänsä lisäksi tavoitteena myös kansan sivistäminen ja isänmaallisen hengen nostattaminen. Järjestettiin historiallisia esitelmiä, näytelmiä, runonlausuntaa, torvisoittoa jne. Sivistys koettiin keinoksi rakentaa kansallista identiteettiä ja yhtenäisyyttä.

1880- luvun lopulta lähtien sai Venäjällä jalansijaa kiihkokansallinen panslavistinen liike. Venäjä koki runsaasti ulkopoliittisia vaikeuksia, jolloin vaadittiin kansallista yhtenäisyyttä, jotta oltaisiin riittävän vahvoja taisteluissa vihollisia vastaan. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä nähtiin välttämättömäksi Suomen autonomian tuhoaminen.  Ensimmäinen varsinainen sortotoimi oli vuonna 1890 annettu ns. postimanifesti, jossa Suomen postilaitos yhdistettiin Venäjän postilaitokseen. Toimenpiteellä ei Venäjän näkökulmasta saavutettu  juuri mitään. Päinvastoin suomalaisten vastarinta tiivistyi: Kansakoulujen rakentamista lisättiin, kansanopistoihin opiskelemaan ilmoittautui ennätysmäärä innokkaita opiskelijoita. Kun vastustaja oli sotilaallisesti ylivoimainen, luotettiin sivistyksen voimaan.

Ensimmäinen sortokausi päättyi venäjän tappioon sodassa Japanille 1905. Venäjän väliaikaista heikkoutta hyväksikäyttäen onnistuttiin autonomian kumoamiseksi laaditut lait kumoamaan. Lisäksi saatiin kaivattu eduskuntauudistus. Ensimmäisenä Euroopassa, toisena maailmassa, myös naiset saivat äänioikeuden. Tsaari Nikolai II onnistui kuitenkin, panslavistien häntä tutkiessa, palauttamaan valtansa vuoteen 1908 mennessä. Tämä tarkoitti uuden ns. Toisen sortokauden käynnistymistä. Vuonna 1914 laadittiin Venäjällä salainen yhtenäistämisohjelma Suomen täydelliseksi venäläistämiseksi. Vain ensimmäisen maailmansodan syntyminen pelasti Suomen.

Kun venäläistämisohjelma vuosi julki, ns. aktivistinen liike Suomen aseellisesta irrottamisesta Venäjästä sai lisää kannatusta. Tämä synnytti jääkäriliikkeen. Nuorten ylioppilaspoikien käynnistämään jääkäriliikkeen onnistumisen mahdollisuudet perustuivat tuolloin jopa hyvin epätodennäköiseen visioon Venäjän täydellisestä tappiosta maailmansodassa. Venäjän tulisi olla niin heikko, ettei se kykenisi pitämään Suomea hallussaan, ja 2000 miehen armeijalla Suomi voitaisiin vapauttaa.
Mielestäni Suomi onnistui toteuttamaan itsenäisyytensä1917 kahdesta syystä. Ensiksi Suomella kävi uskomaton tuuri: se mistä jääkäriliikkeen aktivistit haaveilevat, toteutui. Venäjän epäonnistuneiden sotaponnistelujen seurauksena keisari Nikolai II syöstiin vallasta. Tällöin, kuin luonnostaan, nousi kysymys: kuka nyt käyttäisi korkeinta valtaa, kun tsaaria ei ollut? Vastaus oli helppo. Mitä, jos itse käyttäisimme sitä ylintä valtaa, siis itsenäistyisimme? Toiseksi suomalaiset olivat valmistautuneet henkisesti ottamaan vallan omiin käsiinsä. Fennomaanisen liikkeen toiminnan seurauksena oli syntynyt vapaaehtoisuuteen perustuva kansalaisyhteiskunta. Oltiin opittu toimimaan yhdessä ja ennen kaikkea kuntien itsehallinnon toteuttamisen 1865 ja eduskuntauudistuksen seurauksena meille oli selvinnyt, mitä on äänestäminen ja demokratia.

Jos Suomen asemaa vertaa esimerkiksi toisen maailmansodan seurauksena syntyneisiin itsenäisiin Afrikan valtioihin, Suomi oli loistavassa asemassa ottamaan itse vastuun omista asioistaan.  Afrikassa, siirtomaavallan seurauksena, isännät olivat hoitaneet koulutuksen, hallinnon, oikeidenkäytön, infrastruktuurin rakentamisen jne. Kun sitten itsenäisyys koitti, ei oltu siihen valmiita. Tästä kaikesta on ollut seurauksena heimosotia, sotilasvallankaappauksia, diktatuureja, nälkää ja kärsimystä.

Mitä ajatuksia ja opetuksia tästä kaikesta on otettavissa nykypäivään? Esiin nousee kaksi tämän päivän keskustelun aihetta: pakkoruotsi ja Pisa -tutkimukset. Käykö maamme toinen merkittävä kansanosa, ruotsinkieliset, samankaltaista taistelua oman äidinkielessä käyttämisen puolesta, kuin suomenkieliset 150 vuotta sitten, ja pitäisikö heikentyneestä Pisa-tutkimuksen tuloksista olla huolissaan?!